Viima tärisyttää ( tai vappu)

Ensimmäistä vappua Pohjanmaalla. Huono olo.


Eilen olin siis karhulaisen kanssa katsastamassa pohjanmaan vapunaaton yöelämää ja eipä olis vapuksi arvannu. Haalareita ei juuri näkyny ja kukaan ei repiny paitaansa ja uhonnut humalassa. Ei siis olla Helsingissä eikä Keski-Suomessa. Ei oikeen mitään vapun tunnusmerkkejä ilmassa (paitsi tuo viima). Itellä on kuitenkin se sama fyysinen vapputila kuin menneinä nuoruusvuosina Keski-Suomessa ja opiskeluvuosina Espoossa. Ei nää vaimon vuodet Pohjanmaalla oo juuri häävimpiä krapula-aamuna kun muuallakaan. No tyhmäkin sen tietää. Sitä vaan ei halua uskoa ennen kun kokeilee. Tuota vapputärinän ihanuutta.

Ajatushan oli, että nyt kun allekirjoittanut on saanut lekurilta sen diagnoosin oman alapään tilasta, että munasolut ei helpolla irtoa ja limakalvoilla on myös osansa tässä pohjattoman turhauttavassa raskauden odotuksessa, että enää ei herkutella ja pelata hiilihydraateilla kun siat kuralla. Mutta sekään ei pitänyt paikkaansa, vaikka sitä kuvittelee luopuvansa kaikista houkutuksista täydellisen follikkelin takia. Ok. Ne ristikkoperunat. Niitä piti olla vaan Tampereella mutta olivat löytäneet tiensä lakeuksille. Pakkohan niitä oli syödä. Ja se snägäri. Ja se suklaa johon oli ujutettu täydellisen venyvää ja hampaisiin jumahtavaa salmiakkimössöä. Aamupalaksi munkkia. Ja alkoholi onkin aivan toinen juttu. Pieni ihminen on aina aivan ruuan ja viinan armoilla. Niin se on täällä Pohjanmaalla. Suomen texasissa.

No mutta kaiken voi kai korjata liikunnalla. Se parantaa mua niin mietityttävää insuliiniresistenssiä. Ja tässä sitä siis sormet liikkuu näppiksellä kuin tenniksen nelinpelissä (niin mikä kymmensormijärjestelmä?). Viikko aikaa uuteen kiertoon jossa saadaan klomifeenit avuksi. Kauheat odotukset ja pelkotilat siitä että jos en nyt(kään) raskaudu niin en koskaan millään hoidoilla. Mikä siinä onkaan että lapsettomuus saa naisen taantumaan aivan itsekin lapsen tasolle. Se että ei saa lasta syliinsä tuntuu samalle kuin olisi lapsi ilman aikuisen syliä. Pelottaa ja ahdistaa ja itkettää aivan hulluna.

Tänään huomattiin, että aika todella tuntuu yhtä pitkälle ja laakealle kuin nämä pellot ja aukeat. Ainakin kun ajattelee kiertoja ja sitä että joskus ehkä olisikin lopulta äiti. Tai toisaalta se että onnistuisi tajuamaan sen oman paikkansa ja hankkimaan tontin sitä omaa kotia varten. Siihenkin on aikaa kai noin miljoonan viljapellon matka. Ei kai sitä turhaan sanota että odottavan aika on pitkä. Mutta onko se kaikille näin vitun pitkä?

Huomenna siis töihin ja sitä sitten lähes 2 viikkoa kun on viikonloppunakin töitä. Siinä on kyllä se onni, että aika kuluu niin paljon nopeammin kun kuuntelet ihmisten huolia ja jaarituksia. Ööööö. Sitä ollaan taas niiin empaattisella tuulella. Mutta mitä voi odottaa jos vatsa taas kurnii ja vappu tärisyttää (tai viima).